Kerron teille tarinan osa 4

 [valtava määrä kuvia]

Minut ja rakkaani kutsuttiin illalliselle. Avokadopastalle itseasiassa. Itseasiassa äitini kutsui meidät siis hänen luokseen herkuttelemaan.

Äitini asuu Hollolassa, Nostavalla. Mikä oikeastaan on tavallaan osa lahtea, sillä ainakin postinumero on Lahden.

Matkamme kävi siis kohti Nostavaa. Se on sellaista maalais-aluetta. Peltoa on paljon ja eläimiä myös. Se oli joskus minunkin kotini. Olisin voinut viihtyä enemmän eläinten seurassa siellä metsän keskellä jos en olisi ollut niin teini.

 

Tästä merkistä tulee kääntyä vasemmalle tai oikealle, riippuen, tuleeko Salpakankaalta vai Renkomäestä päin.

Nostavantie (jota pitkin siis ajoimme) on mutkainen ja synkkä tie. Liukaskin vielä. Te jotka olette sitä pitkin ajaneet, niin tiedätte. Onneksi minulla oli luotettava kuski.

Huomasimme sivupeileistä että meitä varjostetaan. Olimme lähes peloissamme.

Onneksi varjostajamme selvisikin pian, kun saavuimme perille, sinisen omakotitalon pihaan. Siellä tämä varjostajakin asuu.

Sisälle päästyämme, tervetulleeksi toivotetuksi, annoimme tuliasia. Tälle karhulle karkkia ja kokille kukkia.

Saapuessamme ruoka ei ollut vielä valmista. Juttelimme tovin, ja karhunpoikanen esitteli taitojaan. Luonnollisesti.

Ennen juhlallista pasta-ateriaa saimme viihdykkeeksemme sirkusesityksiä.

Avokadopasta valmistui viuhaan ja apuakin ilmeisesti oli kovasti tarjolla.

 Pian kaikki oli valmista. Ahmimme vatsamme täyteen terveellistä muonaa. Pikkuinen siskoni karhunpoikanen sai syödäkseen lohikastiketta. 

Se oli herkullista.

 Sitten tuli jälkiruoan vuoro.

Pöydällä kulki kummallinen lyhytjalkainen, mutta pitkä ukko.

Jälkiruoaksi oli suklaafondueta ananaksella, omenalla, viinirypäleillä ja banaanilla.

Sekä varjostajan/karhunpoikasen/siskoni tekemää mitälie-kakkua. Hyvältä maistui.

Nam.

 Syötyämme tuli rupattelun ja leikin aika.

Ruoan jälkeen sain myös kokeilla miltä kalanruotoletti näyttää pienissävaaleissa hiuksissa. Ilmeisesti tuollaiselta se sitten näyttää.

Sitten oli leikin aika. Me leikimme poneilla. Minun roolini leikissä oli olla ilkeä ryöstäjä joka ryösti poneja (ja jolla oli vahtikoira). Oli vaikea eläytyä rooliin.

Rakkaani löysi ominaisen roolin, ja oli vuorilta kantautuva musiikki.

Leikin parissa vierähti tovi, eikä se meinannut loppua millään. Lopuksi lauloimme teeemaan sopien Kolme cowboyta vuorilta kantautuvan musiikin säestyksellä.

Mutta vielä saimme iloksemme katsella sirkusesityksiä.

Sitten oli aikamme lähteä ja he tulivat hyvästelemäään meidät verannalle. Vilkutimme. Minulta taisi vierähtää kyynel.

  
Joskus se oli myös minun kotini, tuo sininen talo.
Viimevuodet ovat olleet vaikeita. 
Hän on silti äitini, kävi miten kävi.